Yksi monista unista

Seuraava kertomus unesta on kirjoitettu päiväkirjaan syyskuussa 1994. Nimet on muutettu. Muuten teksti on suoraa kopiota päiväkirjasta.

Näin unta, jossa kävelin autotallin kulmilla kohti Metsätaloa, jota juuri oltiin aikeissa ryhtyä purkamaan. Autotallin pohjoispuoleisessa päädyssä kohtasin yllättäen itse Peto-Hakometsän aivan kasvoista kasvoihin. Tyyppi alkoi nalkuttaa minulle jostakin asiasta, Pultsen-Pedolle lähettämästäni kirjeestä tms. Silloin menetin malttini ja iskin tyyppiä turpiin. Ei mitenkään kovin pahasti mutta kuitenkin. Sen johdosta Petometsä yllättäen alkoi itkeä ja istuutui autotallin rapuille. Kaikesta petojen minulle osoittamasta julmuudesta ja minulle tuottamista kärsimyksistä huolimatta minä en ole mikään sadisti. Kun näen kärsivän ihmisen, tunnen myötätuntoa. Jos ne kärsimykset lisäksi ovat minun aiheuttamiani, tunnen sekä myötätuntoa että häpeää siitä mitä olen tehnyt.

Peto-Hakometsä siis istui autotallin rapuilla itkeskelemässä. Niinpä menin pyytelemään siltä anteeksi. Halusin selittää sille, miksi olin suuttunut sille niin kauheasti. Välillemme kehittyi pitkä keskustelu, jonka aikana juurta jaksain kerroin tyypille, mistä kaikessa oli kyse. Kerroin, että olen kärsinyt kotoani karkottamisesta aivan mielettömästi, ja että koen juuri hänet erääksi pahimmista vainoojistani. Koska tämä oli unta eikä totta, Hakometsä alkoi yllättäen ymmärtää tilannettani. Se ymmärsi, että kaikesta heidän minulle tuottamasta kärsimyksestä huolimatta en halua kostaa heille, vaan pyrkimykseni on ainoastaan päästä jälleen asumaan rakkaaseen kotiini. Motiivinani on koti-ikävä, ei kosto.

Kerroin Hakometsälle myös P-Pedolle lähettämistäni kirjeistä ja selitin toivovani, että se olisi realistisempi ja tajuaisi, että niin sen itsensä kuin kaikkien muidenkin kannalta olisi järkevintä sen antaa periksi tässä asiassa. Petometsä osoitti ymmärtämystä myös näitä näkemyksiäni kohtaan.

No niin, tuo oli unta. Myöhemmässä unen vaiheessa itse P-Petokin ilmestyi kuvioihin, ja tapahtumat siirtyivät jonnekin Hoviniemen liepeille. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, enkä oikein muistakaan enää.

Minulla on omatunto. Juuri tässä ilmeisesti onkin ratkaiseva ero minun ja noiden Rossi-Pultsen-Korstonen-Hakometsä -petojen välillä. Juuri siksi kutsun heitä pedoiksi. He eivät pysty tuntemaan sääliä tai ymmärtämystä. He tuhoavat lähimmäisensä tuosta noin vain, kuin litsaisivat itikan. He ovat tunne-elämältään köyhiä psykopaatteja. En kai minä muuta nimitystä heistä keksi. Minusta on vain älyttömän huolestuttavaa, että tuollaisia ihmisiä on kertynyt noin monta yhteen ja samaan ympäristöön, meidän sukumme elämäntyön raunioille. Onko kyse sattumasta, vai osoittaako petokeskittymä, että ihmisten enemmistö yleensäkin on tuollaisia? Että lempeitä ja kilttejä ihmisiä onkin vain hyvin pieni osa kaikista? Masentavaa, jos näin on, mutta se voi olla totta.

Ihminen on peto. Sellainen yksilö, joka ei raski edes kärpästä tappaa, kuten minä, onkin kenties outo poikkeus muiden joukossa. Heikko yksilö. Elinkelvoton yksilö. Yksilö, joka ei kestä sitä, että jotkut ovat häntä kohtaan julmia. Ehkä kärsimysteni syy onkin minussa itsessäni?

Puistoniemeen oli kulkeutunut jostakin Iltalehti, ja lueskelin siitä, kuinka jossakin tutkimuksessa huomattava osa ruotsalaisista osakediilereistä oli todettu psykopaateiksi. Jutussa selostetut psykopaatin luonteenpiirteet sopivat kuin nakutettu Peto-Pultseniin ja kenties eräisiin muihinkin meidät tuhonneisiin petoihin. Sitä en tosin osaa sanoa, ovatko nämä kaikki pedot "patologisia valehtelijoita", kuten psykopaatit yleensä ovat, mutta ainakin muut luetellut piirteet istuvat heihin täysin. Ja ehkä valehtelukin. Tuskinpa esimerkiksi joku Korstonen tuntee pienimmässäkään määrin huonoa omaatuntoa siitä, että on valehdellut. "En ole kuullutkaan Lomaranta-nimisestä yhtiöstä", niinhän se mm. aikoinaan lehdessä väitti, vaikka oli juuri edellisellä viikolla tehnyt kauppoja kyseisen yhtiön kanssa. Noilta tyypeiltä todellakin puuttuu moraali ja omatunto. That's it.

Estotonta itsekehua

Seuraavassa on ote päiväkirjastani toukokuun lopulta 1994. Yhden ihmisen ja kahden paikkakunnan nimet on muutettu. Muuten teksti on kopioitu sellaisenaan. 

Sille, joka ihmettelee, miksi en käsittele maailmanpolitiikan tai historian asioita näissä päiväkirjoissani - kuten joku Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussaan - kerron nyt syyn. Vaikenemiseni näistä asioista ei johdu siitä, ettenkö seuraisi aikaani ja maailman tapahtumia. Näiden asioiden sivuuttaminen johtuu vain siitä, että niissä ei ole kannaltani mitään kommentoitavaa. Olen kirjoittanut poliittisen teoriani muussa yhteydessä, ja ottanut kantaa asioihin. Päiväkirjat jätän tämän pohdiskelun ulkopuolelle.

Sen verran voin todeta, että niin ajankohtaiset kuin historiallisetkin tapahtumat vain vahvistavat teoriaani, jonka mukaan ihmisten elämä on pelkkää taistelua henkilökohtaisesta vallasta. Sodat, kapinat, kansanmurhat jne. ovat vain tämän perusasian ilmentymiä. Kaikkien draamojen taustalta löytyy aina joku tai joitakin, jotka pyrkivät saamaan lisää valtaa. Mitäpä tähän olisi enää kommentoitavaa. Yksittäiset tapahtumat, Bosniat, Somaliat, Ruandat... ne kaikki ovat yhtä ja samaa.

Olen viime päivinä piirrellyt hieman laivoja aivan vain omaksi ilokseni. En mitenkään aktiivisesti enkä vakavissani. Muuten vain. Yksikään suunnitelmistani ei ole vielä valmis, mutta ideaa alkaa jo olla. Sain innostuksen tähän suunnitteluun siitä, kun Isnäsin Björkman kertoi halunneensa asuntolaivan itselleen. Kun Tampereella eilen katselin sikäläisiä tekeleitä, joita samoja löytyy kaikista satamista, en voinut muuta kuin ylistää itseäni harvinaisen lahjakkaaksi laivansuunnittelijaneroksi. Surkeinkin piirrokseni, kurjinkin vapaalla kädellä töhertämäni laivaa esittävä sotkos hakkaa nuo aivan vakavissaan suunnitellut alukset miten tahansa. En yksinkertaisesti osaa piirtää niin rumia aluksia. Siitä alkaa väkisin tulla kauniimpi, vaikka kuinka tarkoituksella yrittäisin piirtää rumaa.

Jos minulla vain olisi aikaa... huokaus. Kuvailisin huvialuksia ympäri Suomea, ja piirtäisin sitten valokuvien pohjalta omat ehdotukseni siitä, miltä ne voisivat näyttää. Aiheestahan saisi kokonaisen kirjan. Sinänsä nuo Suomen satamissa löhöävät laivarumilukset ovat vähän huono kohde arvioida omia suunnittelutaitojaan. Sitä alkaa tuntea itsensä vähän liiankin hyväksi. Omien piirrosten vertailu joihinkin Välimeren huvijahteihin saanee jalat maan pinnalle.

Haluan itseni muistettavan:

1) Lahjakkaana ja taiteellisena suunnittelijana ja muotoilijana, jonka erikoisalaa olivat alukset, mutta jolla oli näkemystä kaikesta muustakin muotoilusta. Ihmisenä, jolla oli taiteellista silmää, ja joka osasi arvostaa kauneutta.

2) Yhteiskuntateoreetikkona, joka pitkien pohdiskelujen ja monien erilaisten vaiheiden kautta oli kehittänyt aivan uuden teorian vallasta ja muista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Henkilönä, jolla oli erittäin kehittynyt oikeudenmukaisuuden käsitys. Ihmisenä, joka taisteli vääryyttä ja pahuutta vastaan paremman systeemin puolesta.

3) Idearikkaana, mielikuvituksen siivin maailmankaikkeuksissa leijailevana ajattelijana, joka aina kehitteli uutta, ja jolle mikään ei ollut itsestään selvää. Tutkijana, kokeilijana...

4) Historiaa ja perinteitä arvostavana kulttuuri-ihmisenä, joka halusi vaalia koskematonta luontoa, vanhoja kulttuuriympäristöjä, vanhoja esineitä, taloja, laivoja, autoja jne. Ihmisenä, joka vaikkakin tajusi maailman kehittyvän ja muuttuvan, olisi halunnut säilytettäväksi riittävästi muistoja myös menneeltä ajalta. Ihmisenä, joka koki historiallisten laivojen tai rakennusten hävittämisen tai turmelemisen brutaaleina rikoksina, ja olisi halunnut nykyistä voimakkaampia toimia niiden estämiseksi.

5) Tunneihmisenä, jonka elämä tuhoutui julmien ihmispetojen anastaessa hänen rakkaan kotinsa sekä samalla tuhotessa hänen yhteiskunnallisen asemansa, henkilökohtaisen statuksensa ja omakuvansa. Tunneihmisenä, joka otti häneen kohdistetut vääryydet kymmenen kertaa raskaammin kuin useimmat muut ihmiset, eikä kestänyt tätä taakkaa. Äärimmäisyysihmisenä, joka oli useimmiten täysillä mukana siinä mihin ryhtyi ja siinä minkä katsoi oikeaksi.

6) Anteeksiantavana ja sovinnollisena ihmisenä, joka huolimatta jyrkistä kannoistaan, oli valmis tekemään sovinnon vihollistensa kanssa, jos nämä vain sitä halusivat. Nopeasti leppyvänä ihmisenä, jonka tämä ominaisuus ehkä jossakin määrin viime aikoina hämärtyi hänen "petokoplasta" kirjoittamiensa katkerien päiväkirjamerkintöjen alle. Hän ei tuntenut tarvetta kostaa vaan halua palata kotiinsa. Keinolla millä hyvänsä.

Tuossapa muutamia kohtia, jotka voisi vaikkapa lukea hautajaisissani. En pohdiskellut tuota asiaa nyt kovin laajasti, joten muitakin asioita voisi tulla mieleen. Mutta eiköhän tästä nyt idea käy ilmi. Älytön itsekehu tuossa luettelossa muuten on tarkoituksellista - normaalistihan olen varsin vaatimaton tyyppi? Hah, hah, hah. Vai olenko?

Salaiset kansiot?

jatkoa....

Olen ollut lähinnä kunnan hommissa sekä työllisyystöissä, jotka ilmeisesti maksaa kunta ja valtio tai kuka lieneekään. Monesti työn tekeminen on ollut pelkkää ajan kuluttamista, koska minuahan ei ole palkattu siksi, että minut olisi tarvittu, vaan siksi, että jonkinlainen työllistämisvelvoite on pakottanut kunnan ottamaan jonkun puuhaamaan vähäksi aikaa jotain "työn" tapaista. Kerran tällaisen "työsession" aikana istuin pölyisessä huoneessani pari viikkoa ja lueskelin hyllystä löytämiäni kirjoja, kun en muutakaan tekemistä keksinyt. Liika työ on stressaavaa, mutta täydellinen palkallinen hyödyttömyyskin on omalla tavallaan kiusallista ja lopulta stressaavaa. Kun kerran työpaikalla on, jotain siellä haluaisi tehdäkin, ettei aika käy pitkäksi. Palkan saaminen pelkästä olemista nakertaa itsetuntoa, koska silloin kokee todella olevansa hyödytön.

Pisin yhtäjaksoinen työni kunnan palveluksessa oli vanhainkoti-palvelukeskuksen johtajan virka, jota hoidin kaksi vuotta. Kuukauden työn eli työvuorolistan tekeminen vei yhden aamupäivän, ja loppu kuukaudesta olikin vain tylsää olemista ja teeskentelemistä, että tekee jotain. Joskus saatoin tekaista jonkun työsopimuksen ja työtodistuksen, mutta niihin ei monta minuuttia mennyt. En lopulta enää kestänyt tällaista tarkoituksettomuutta vaan irtisanouduin. Tein lähtiessäni kirjallisen ehdotuksen viran lakkauttamisesta ja tehtävien yhdistämisestä muiden työntekijöiden töihin. Ja näin tapahtuikin. Olin viimeinen virkaa hoitanut. Lakkautin siis oman työpaikkani. Virka oli jäänne ajalta, jolloin laitos oli itsenäinen yksikkö, jossa hoidettiin asiat kirjanpidosta lähtien. Vuosien varrella tehtävät oli siirretty kunnan keskustoimistoon, eikä "johtajalla" ollut enää mitään muuta tehtävää kuin istua tyhjän panttina toimistokopissaan.

Erään toisen kunnan hommissa olin yhden talven ajan. Toimin uudessa perustetussa virassa eli sosiaaliosaston osastosihteerinä, jonka työhön kuuluivat lastenvalvojan tehtävät. Minut valittiin kompromissiehdokkaana, jotta erästä toista epämieluisaa juoppoa hakijaa ei tarvitsisi valita. Minulla ei ollut päivääkään työkokemusta sosiaalialalta. Tässäkään virassa ei työ painanut. Kirjoitin sosiaalilautakunnan kokouspöytäkirjat eli istuin kokouksessa ”kuunteluoppilaana”. Olin samanlaisessa roolissa myös monissa muissa kokouksissa. Kokouksen osanottajien ”arvo” ratkaisi sen, mitä niissä tarjottiin. Parhaat sokeripäällysteiset pullat sai kokouksessa, jossa oli paikalla lääkäri ja psykologi.

Omalla tavallaan mielenkiintoinen työ oli lastenvalvojan homma, koska siinä pääsi tutkimaan kiinnostavia mappeja, joissa olevat isyysselvitystarinat olivat kuin salapoliisiromaanista – paitsi että ne olivat totta. Myös sosiaalitoimiston arkisto oli mielenkiintoinen paikka tutkia ”salaisia” mappeja.

En ole luonteeltani sosiaalitantta -tyyppinen ihminen, jota kiinnostaisivat toisten asiat ja ongelmat puhumattakaan, että olisin halunnut tehdä toisten ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä. Tällaista porukkaahan pesiytyy esimerkiksi sosiaalilautakuntien jäseniksi – yäk.

Minua kiinnosti arkistoissa lähinnä historiallinen materiaali. Sosiaalitoimiston mapeistahan löytyvät mm. kopiot kaikkien alaikäisten poliisikuulustelupöytäkirjoista. Näistä arkistoista löytyi selitys jopa joihinkin sellaisiin asioihin, jotka olivat aikoinaan liipanneet aika läheltä minua itseäni. En tarkoita, että olisin ollut kuulusteluissa tai vaarassa joutua niihin. Eräät kaverini kuitenkin olivat olleet, ja selitys näille hämäräperäisille asioille löytyi mapeista.

On sinänsä ihmeellinen asia, että poliisi ilmeisesti poistaa arkistoistaan ikivanhat jutut, mutta sosiaalitoimistojen mapeissa tiedot nuoruuden kolttosista säilyvät läpi elämän. No, ei niihin tietysti kovin moni pääse käsiksi, mutta aika moni kuitenkin. Sosiaalitoimistoissa lappaa erilaista työllistettyä porukkaa vuosien varrella aika paljon, ja heillä käytännössä on tilaisuus päästä holveihin. Joissakin pienissä kunnissa kenellä tahansa kunnantoimiston työntekijällä on tämä mahdollisuus, koska sosiaalitoimistolla ei ole omaa arkistohuonetta.

Henkisesti stressaavimpia asioita olivat huoltajuusriita- ja huostaanottokysymykset. Niiden kanssa en olisi halunnut olla tekemisissä. Joskus kuitenkin jouduin. Pari juttua vaivasi mielessä vielä vuosikaudet tapahtumien jälkeen. Oikeastaan vieläkin tekisi mieli ilmoittaa asianomaisille, keitä heistä vielä on elossa, että minulla ei ollut tehtyjen päätösten kanssa mitään tekemistä tai jos oli, oma kantani oli tehdyn päätöksen vastainen. On rankkaa joutua painostettuna allekirjoittamaan paperi, jolla ihmiseltä viedään lapset varsinkin kun on tiedossa, että päätös perustuu kunnan sisäisiin valtakuvioihin eikä lasten oletettuun etuun niin kuin sen lain mukaan kuuluisi perustua. Sitä paitsi, miten edes pystytään määrittelemään paras vaihtoehto lasten kannalta, jos vaihtoehdoista toinen ei ole objektiivisesti arvioiden parempi kuin toinenkaan. Tällöin – vaikka näin ei saisi tehdä – alkaa helposti miettiä, että koska kumpikin vaihtoehto on lasten kannalta yhtä hyvä, niin tehdäänpä päätös sen mukaan, kumpi vanhemmista tuntuu mukavammalta, tai kumpaan kielteinen päätös vaikuttaisi vähemmän ikävästi – niin kuin tämän voisi tietää. Pahimmillaan homma on ikävää kähmintää ja arpapeliä.

Auton korjaamista

Taustaa tapahtumille:

Ennen näitä toimenpiteitä auton ruostevaurioita oli korjattu korjaamoilla jo useita kertoja vuosien varrella. Ensiksi oli tehty pieniä paikkauksia, ja lopulta kynnyskotelojen alaosat oli kokonaan uusittu. Myöhemmin auton takajalkatilaan oli vaihdettu peltiä. Edessä oli katsastus, ja taas löytyi reikä pohjasta - alkuvaiheessa se näytti vain yhdeltä pieneltä reiältä, mutta pian ruostunutta peltiä löytyi lisää. Seuraavat tekstit ovat otteita päiväkirjasta. 

Alkuvaihe:

Micran pohjassa on reikä, ja yritän epätoivoisesti korjata sitä. Hommasta ei kerta kaikkiaan tule mitään. En löydä tinaa, jolla yrittäisin tinata reiän umpeen. En tosin usko, että tinaus edes onnistuisi, mutta haluaisin silti kokeilla. Periaatteessa se onnistuisi, jos löytäisin pienoisporan, jolla voisi hioa reiän reunat sellaisiksi, että tina tarttuisi niihin. Kirkkaan metallin on oltava näkyvissä, ja sen on oltava puhdas ruosteesta ja liasta. En löydä myöskään pakkelia, jota vaihtoehtoisesti voisi käyttää reiän tukkimisessa. Ostin sitä varta vasten kaupungista jokin aika sitten. Kaikki hommat tökkäävät siihen, että tarvikkeita ja työkaluja ei löydy. 

Raplasin ja rassasin Micran pohjaa. Etsin tinaa ja löysin sen lopulta. Pakkelikin löytyi. Yritin paikata erästä pientä koloa auton pohjassa, mutta tinaus ei onnistunut, eikä pakkeli tarttunut. Pakkeliprässi, joka oli suoraan kaupan jäljiltä, ei toiminut. Nykyään myydään täysin ala-arvoista roskaa. Loppujen lopuksi kävi niin, että löysin auton pohjasta lisää reikiä, joten feikkikorjauksilta putosi pohja pois.

Seuraavaksi: 

Ostin tarvikkeita Micran pohjan paikkaamiseen. Kävin Biltemassa ja Motonetissa ja monissa muissakin liikkeissä. 

Iltapäivällä aloitin Micran pohjan paikkaamisen Biltemasta ostamallani halvalla hitsauslaitteella. Reikiä löytyi aina vain lisää. Puuhailu pimeässä auton alla oli aika ankeaa. Välillä kävin autotallissa vääntelemässä rautoja ruuvipenkissä. Kun autotallin lattialle tipahtaa jotain, se on siellä ja pysyy. Ruuvipenkin vivun kiristinruuvi - tai siis viputangon toisessa päässä oleva osa - putosi lattialle eikä löytynyt. Sen jälkeen ruuvipenkin osa tipahteli jatkuvasti. Se oli niin iso, että se löytyi. Yksi pahvinen pellin malli tipahti myös eikä löytynyt.

Auton pohjan paikkaaminen sujui ja ei sujunut. Pahin takaisku oli se, kun auton sisämatto syttyi palamaan. Autossa oli jo liekit pohjalla, kun avasin oven. Mattoon ehti palaa iso reikä. Takalamppuihin menevät sähköjohdot ja bensaletku eivät ehtineet palaa puhki. Menivät vain ruman näköisiksi. Pahin kaikista vahingoista oli se, kun turvavyö paloi poikki. Reikä matossa on tietysti myös ikävä asia, mutta ehkä sen saa joskus kesällä paikattua, kun liimaa reiän kohdalle jonkinlaisen paikan saman tyyppistä mattoa. Turvavyön sen sijaan pitäisi toimiakin. 

Kello on tätä kirjoittaessani 23.24. Olen edelleen aika lamaantunut tuon jutun takia. Miksi ihmeessä en yrittänyt ottaa mattoja pois, kun hitsasin. Kävin kerran aikaisemmin tutkimassa, onko lattia kuuma mattojen alta. Hieman oli lämmin, mutta palovaaraa ei tuntunut olevan.

Vaikka ajatus Micran katsastamisesta huomenna tuntui toivottomalta, jatkoin hitsailua ja puuhailua puoli kahteen asti. Yksi paikka jäi keskeneräiseksi, koska en voinut kolistella pihassa yöllä.

Seuraavana päivänä: 

Aloitin aamulla Micran hitsaamisen ja fiksailemisen. Sain liimattua turvavyön ehjän näköiseksi ja paikattua lattiamatossa olevan reiän sukalla.

Tein hommia koko päivän, mutta pidin välillä myös taukoja. Loppuhuipennus oli se, kun pyyhin öljyt auton pohjasta ja ripottelin tuhkaa pohjaan. Puhalsin sitä paineilmalla. Haalarini olivat aivan tuhkaiset, kun makasin maassa auton alla. Ehkä tätä epätoivoista katsastusremonttia kuvaa hyvin se, että lopuksi piti kieriskellä tuhkassa.

Kolmen jälkeen lähdin ajamaan kaupunkiin. Käännyn takaisin muutaman sadan metrin päässä, kun muistin, että oven saranaa piti kiristää rautalangalla. En löytänyt kuin hitsauslankaa. Kone piti käynnistää, että sain lankaa tulemaan esille. Sain ovea hieman kiristymään. 

Ohittelin autoja matkalla. Keli oli liukas, ja Micrassa on nastattomat talvirenkaat. Muutaman kerran jouduin keskeyttämään ohituksen, ja tällöin jarruttaminen tuotti hieman ongelmia. En voinut pitää turvavyötä päällä, koska sitä ei käytännössä ollut. Ajaminen suorastaan pelotti välillä. 

Ajoin katsastusaseman viereisen rakennuksen pihaan ja heittäydyin maahan auton eteen pyyhkien moottorin pohjaa trasselilla. Sen jälkeen ajoin katsastusasemalle.

Pahaksi onnekseni auton katsasti siilitukkainen tyyppi, joka oli täysin mahdoton (kuulin myöhemmin, että eräs autoaan katsastuttanut nainen oli valittanut juuri tästä samasta siilitukkaisesta tyypistä). Katsastusmiehissä on eroja, ja nyt auton kimppuun kävi pahin mahdollinen tapaus. Auto hylättiin lopulta takalokasuojan sisältä peräluukun kohdalta löytyneen ruostekohdan ja liian ohuiden jarrulevyjen takia. Huomautuksia tuli valoista ja ties mistä. Joku muu katsastusmies ei olisi edes etsinyt tuollaisia vikoja. Itsekään en ollut huomannut kyseistä pientä ruostevauriota, joka oli piilossa peräluukun maton alla. Jarrulevyjen ohuuden tiesin, mutta aikaisemmin autoa ei ollut hylätty tämän takia, vaikka kerran levyjen paksuus mitattiin, ja se oli sama 8 milliä kuin nyt. 

Lopuksi:

Kun lähdin ajamaan katsastuspaikalta, kuului outo kolahdus aivan kuin olisin törmännyt johonkin. Seuraavassa risteyksessä kuului uusi kolahdus, ja auto jäi siihen. Viittilöin takana tuleville autoille, että ajakaa ohi. Onnistuin työntämään auton takaisin katsastusaseman pihaan. Soitin sieltä kotiin, ja minut luvattiin tulla hakemaan muutaman tunnin päästä, kunhan ehdittäisiin. 

Kävelin Hong Kong -liikkeeseen ja sieltä takaisin katsastusasemalle ja lopulta Maccarin kautta keskustaan, jossa kulutin aikaa kaupoissa pyörimällä. Kävelymatkaa kertyi ainakin kahdeksan kilometriä. Itse asiassa keskustassa tuli käveltyä enemmän kuin kilometri, joten kävelin siis kaikkiaan enemmän kuin kahdeksan kilometriä.  

Kun hinaaminen vihdoin myöhään illalla alkoi, jouduin pitämään kytkintä pohjassa koko matkan. Auton moottori oli käynnissä, jotta sisällä olisi siedettävän lämmin ja ikkunat pysyisivät sulina. Hinaaminen suorastaan pelotti välillä, koska autojen etäisyys oli lyhyt, ja tie oli liukas, ja minulla ei ollut turvavyötä, ja Micran renkaat olivat mitkä olivat. 

Jälkinäytös:

Aloitin Micran ruostekohdan paikkailun. Joudun käytännössä hitsaamaan sokkona, ja jälki on sen mukaista. Poltin vahingossa reikiä peltiin enkä huomannut reikiä ennen kuin lopetettuani hitsaamisen. Hitsauslasi ei himmene tarpeeksi, joten näen hitsaamani kohdan vain kirkkaana välkkeenä. Toinen ongelma on se, että en saa katsottua hitsattavaa paikkaa sopivalta etäisyydeltä, koska hitsauskypärä ei mahdu ahtaisiin paikkoihin.

Auton tarina päättyi käytännössä tuohon. Se on seisonut pihassa lähes vuoden vaihdelaatikko jumissa. Siitä on maksettu täydet verot ja vakuutusmaksut, koska ajatuksena on ollut, että sitä aletaan korjata. Vasta nyt yritetään (auton paperit ovat joutuneet hukkaan) panna auto seisomaan, jotta maksaminen tyhjästä vähenisi.